Pitihän se arvata, että kesäaikaan siirtyminen tietää taatusti unettomia öitä. Puolen yön jälkeen ei uni tule silmään sitten millään.Päätän alkaa katsoa Anthon Korbjin Control -elokuvaa, joka siis kertoo Joy Divisionin solistin Ian Curtisin elämästä. Pitkästä aikaa löytyy elokuva, joka on niin visuaalisesti tyylikäs kuin kerronnaltaan vaikuttava. Heti ensi minuuteilta leffa tempaa mukaansa, eikä katsetta saa irroitettua tv:n ruudusta seuraavaan pariin tuntiin. No mikä tässä elokuvassa sitten on niin mahtavaa? Se että elokuva on kokonaan mustavalkoinen on jo yksi tyyliseikka, mutta se pääosan esittäjä Sam Riley on vaan ihan mieletön. Henkilökohtaisesti minulla ei ollut aiemmin tietoa Ian Curtisin elämästä, mutta tässä elokuvassa hänet esitetään lutuisena muusikkona, joka elää kahden eri maailman sisällä, tietämättä kumpaan hän haluaa kuulua.Tätä heijastelee Ianin ambivalenssi suhde omaan vaimoonsa sekä rokkiskeneissä pyörivään toimittajaan Annikiin, jota hän yrityksistä huolimatta ei pysty unohtamaan. Ian esitetään haavoittuvana runollisena hahmona, jolle tämä maailma vain on liikaa. Siinä missä Ian Curtis lukeutuu itsetuhoisten rokkarien joukkoon, poikkeaa hän Cobainin tai Morrisonin seurueesta herttaisella olemuksellaan - ja sillä että tyypillä oli oikeasti paha olla ja huono omatunto läheisilleen aiheuttamasta pahasta.
Leffan jälkeen kukuin vielä neljän kiepeille pohtien elokuvaa. Ian Curtisista heijastui mieleeni lempirunoilijani Sylvia Plathin traaginen elämä. Kumpikin kokivat elämässään rakastamisen tuskan sekä irrallisen suhteen tähän maailmaan. Molemmista henkilöistä löytyi sitä herkkyyttä ja tiettyä hiljaista karismaattisuutta, joka herätti mielenkiintoa ihmisissä.
Tämä päivä on sitten mennyt vähän tokkurassa. YouTubesta on tullut katsottua Joy Divisionan musiikkivideoita. Ehdottomasti katsomisen arvoinen pätkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti